No niin päivitetääs Blogia .
Siitä onki aikaa kun oon tänne kirjotellu,ei oikein oo ollu voimavaroja tähän.
Tunisiassa käynnin jälkeen on sattunu ja tapahtunu,suru ja murhe on seurannu yks toisensa jäläkeen.
19.8.2010 kun tulimma kotia tuli mulle kova flunssa ja parinpäivän päästä suu täyteen rakkoja. No iliman muutahan laitin sen Tunisian piikkiin että olin saanu sieltä jonku viruksen . Ei muutaku hammaslääkäriin. Kielestä otettiin 2 koepalaa ja sama poskesta ,mutta mitään virukseen viittaavaa ei löytyny. Eikä kyllä meinannu löytyä apuakaan millä ne ois saatu pois ,kunnes joku kekkas kortisonin ja kortisoni liuoksen jolla sitte purskuttelin . Avot sillähä ne parani,mutta 2 kuukautta meni kipuillessa.
Päästiin syyskuun alkuun ,4 päivä lähettiin Heidin kans käymään Kellossa. Ja perille päästyä sain suruviestin. Timo veljeni oli kuollu. Jokunen kuukausi ennen oli isän veli kuollu.
Joulukuussa 10 päivä lähin Ninan kans Tunisiaan viikoksi . Tulin sieltä 18 päivä kotiin .Katotiin uutisia ja kun siellä puhuttiin noista mailman tapahtumista sanoin miehelleni että koskaan en oo kuullu mitään uutisissa puhuttavan Tunisiasta.
Kuinkas ollakkaan ei menny montaa päivää ku alko kuulua ,mellakka tunisiassa pääkaupungissa. Ei voinu ko monttu auki kuunnella ja kauhuissa ajatella että tytär on siellä ja juuri pääkaupunki seudulla.
Uni ei meinammu tulla ku ajattelin että mitä siellä tapahtuu.
Tytär soitti muutaman päivän kuluttua ja johan se mellakka oli silläki alueella missä hän oli. Sotilaat vartioi kadulla,eikä ulos uskaltanu mennä. Sillon ku olin sen viikon siellä ,ei näkyny minkäänlaista merkkiäkään että jotain oli tapahtumassa.
Tammikuussa sain soiton siskolta,hänen miehensä oli saaanut aivoverenvuodon. Kolmeviikkoa meni siinä ootellessa selviääkö mies.
Olin taas Kellossa kun sain suruviestin,sikoni mies oli kuollu.
Onneksi Nina on nyt suomessa. Lähin hänen kanssaan Muhokselle maanantaina 28.2. Ajelimme Ouluunpäin ja päästiin Kalajoelle niin tytöllä alko puhe puuroutua ja hän pyysi mua ajamaan koska hänellä oli huono olo. Puhe meni entistä huonommaks . Ei muutaku päivystykseen Ouksiin.
Ei mitään apua,sanottiin vain että se on henkisellä puolella se syy.
Tuli keskiviikko ilta,olin jo nukkumassa kun kuulin tömähdyksen ja Nina huusi mua olohuoneeseen. Hän oli kaatunu ja kädet vispas ja samalla hän kaatu istualta maahan ja alko kramppaamaan ,luulin että menetän häänet siinä silmieni eessä. Yritin häjissäni soittaa hätänumeroon ja aina sanottiin että numero ei oo käytössä tai oli varattu,sitte jo Nina alko siitä tokeneen ja kielsi soittamasta . Tuli seuraava päivä ja hän oli lähössä hakemaan lapsia kun taas alko kädet vispata ja suorilta jaloilta hän kaatu selälle ja löi päänsä vauhdilla lattiaan. Voi kamala, en ehtiny tehä mitään vaikka olin melkein vieressä ja hän ehti sanoa että taas se alakaa. Sitte soitin hätäkeskukseen hysteerisenäja pyysin lähettämään ambulanssin.
Ja kohti Ouksia. Pää kuvattiin heti ja kuinka ollakkaan kallonmurtuma oli aiheutunu niistä kaatumisista. Ja diagnoosi epilepsia. Se maanantain puheen puuroutuminen oli jo alkua tälle kaikelle joten ei siis ollu henkisellä puolella.
Jotenki tuntuu että 2 vuotta on menny hautajaisista toisiin ja murheista toisiin ....mitähän seuraavaksi. Eikö tälle tuu loppua ollenkaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti